Ajatuksia kassajonossa

Eilisellä kauppareissulla kassalle jonottaessani havahduin päässäni pyörivään ajatukseen siitä, miten oma käyttäytymiseni ruokakaupassa asioidessani on parin viime vuoden aikana muuttunut. Milloin viimeksi olen kohdannut katseella saatikka jutellut kenenkään tuntemattoman kanssa kaupassa? Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen ojentanut ikäihmiselle kahvipaketin ylähyllyltä ja vaihtanut hänen kanssaan samalla muutaman sanasen tai hymyillyt ostoskärryissä istuvalle taaperolle. Ovatko mahdollisuudet satunnaisille kohtaamisille ruokaostosten lomassa kaventuneet? Ovatko turvaväleistä huolehtiminen ja maskin käyttö saaneet minut vetäytymään kuoreeni, pitämään katseen tiukasti ostoslistassa ja suoriutumaan ostoksista mahdollisimman nopeasti? En kai vaan jumita liian kauaa punnitsemassa omenoita tai pähkäilemässä eineshyllyllä valitsenko Boltsit vai pinaattiletut? En kai vaan ole hidasteena, teenkö varmasti kaikkeni toimiakseni mahdollisimman nopeasti, että muutkin pääsevät punnitsemaan ja hyllyille ilman, että turvavälit vaarantuvat.

Huomaan, että satunnaisten hymyjen ja pienten kohtaamisten vähentyminen niinkin arkisesta asiasta, kuin ruokaostoksilla käymisestä, on minulle yllättävän vaikuttava asia. Niinhän se on, että asioita osaa yleensä arvostaa vasta sitten, kun ne eivät olekaan enää itsestään selviä. Ruokaostosten tekemisestä ja kaupassa käymisestä puuttuu jotain…jotain mitä kaipaan. Mutta mitä? Sitä on vaikea selittää, ehkä se on jonkinlainen tunne yhteenkuuluvuudesta. Kohtaaminen ja siitä syntyvä merkityksellisyys edesauttavat tunnetusti yhteisöllisyyden ja jopa turvallisuuden tunnetta. Ehkäpä kaipaan hitusen jotain tuon kaltaista, niinkin arkisesta ja lähes jokapäiväisestä tapahtumasta kuin kaupassa käymisestä. Mutta miksi? Miksi kaipaan yhteisöllisyyden tunnetta kaupassa käymisestä? Enhän minä ole yksinäinen? Minulla on perhe, ystävät, työyhteisö, harrastusporukka – paljon yhteisöjä, joihin kuulun ja jotka ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä se on niin, että pienet kohtaamiset kauppareissulla ovat jollain ihmeellisellä tavalla kytköksissä suurempaan kohtaamisten kokonaisuuteen elämässäni, ne ovat lisäämässä tunnetta siitä, että kuulun joukkoon, tulen kuulluksi ja nähdyksi.

Se, että tällä hetkellä on hieman vaikea tulkita kanssaostoksilla olijoiden ilmeitä ja se, että hymyjä on täytynyt oppia lukemaan silmistä ei saisi olla esteenä arjen pienille kohtaamisille. Hieman hätkähdänkin sitä, että olen antanut vallitsevan tilanteen vaikuttaa käyttäytymiseeni. Se, että kaipaan arjen spontaaneja kohtaamisia tarkoittaa, että minun täytyy tehdä tilanteelle jotain. Kyllä, tässäkin pätee se vanha sanonta, että muutos lähtee itsestä. Päätän muuttaa omaa käytöstäni, aion harjoitella sitä, että tulen ulos kuorestani, nostan katseeni ylös kauppalistasta ja alan taas havainnoimaan ympäristöäni, opettelen hymyilemään silmilläni. Kaikkea sitä ihminen ehtiikin ajattelemaan noin viiden minuutin aikana kassajonossa.

Laitan ostokseni liukuhihnalle (mukana sekä Boltsit että pinaattiletut), kassalla minua tervehtii hymyilevät silmät, vastaan tervehdykseen ja minut valtaa lämmin tunne, olen tullut kohdatuksi. Hyvänolon tunne, sitä siinä myös on…hyvänolon tunne on vahvasti läsnä kohtaamisessa. Mitkä ovat sinulle merkityksellisiä arjen pieniä kohtaamisia?