Poluillakohtaamisten”Opettajan päänsisäinen piiskuri saattaa motkottaa, että opetuksen pitäisi jo alkaa. Oppilaalla täytyy kuitenkin olla turvallinen ja hyväksytty olo ennen kuin oppiminen on edes mahdollista.”
(Katja Sutela: Näkyväksi tekemisen taito. Pedagoginen kohtaaminen opetuksessa. PS-kustannut 2022.)
Kiire, liian vähäiset resurssit, paljon erilaisia oppijoita ryhmässä, ei tarpeeksi apukäsiä, jatkuvat uudistukset ja vaatimukset… Lista esteistä kohtaamisen poluilla hektisessä oppilaitosarjessa on varmasti vieläkin pidempi kuin oma listaukseni tässä, mutta mitä jos ajattelisi esteiden sijaan kaikkea sitä hyötyä, mitä kohtaaminen tuo tullessaan. Meillä kaikilla opetusalan ammattilaisilla on työssämme varmasti joitakin yhteisiä päämääriä kuten saada oppija oppimaan, kasvamaan, kehittymään ja kukoistamaan omana persoonanaan ja aktiivisena toimijana, yhteiskunnan jäsenenä. Toivomme, että *oppija tunnistaisi omat vahvuutensa ja toisaalta myös tiedostaisi omat kehityskohteensa, toivomme, että hänellä olisi tulevaisuudessa työkaluja ottaa koko potentiaalinsa käyttöön ja olla onnellinen. Tuosta kaikesta edellä mainitusta (opettamisesta, ohjaamisesta, tukemisesta) ja vielä niin paljon muustakin opetusalan ammattilaisen työpäivä koostuu. Suunnitelmista huolimatta työpäivä harvoin sujuu suunnitelmien mukaan, vaan on sen sijaan usein täynnä muuttujia ja yllättäviä tilanteita. Miten kaikkeen tuohon ehtisi vielä mahduttaa kohtaamisen pedagogiikkaa?
Liikkeelle voi lähteä pienillä askelilla. Kohtaamisen kulmakiviksi oppijan näkökulmasta nostaisin 1) kokemuksen siitä, että olen tervetullut, 2) kokemuksen siitä, että minusta ja minun asioistani ollaan kiinnostuneita, 3) kokemuksen siitä, että voin luottaa, olevani turvassa ja minulle tahdotaan hyvää.
Sillä, miten vaikkapa myöhässä kouluun tuleva oppija otetaan vastaan, on suuri merkitys. Päästetäänkö myöhässä tullut kesken oppitunnin luokkaan, jätetäänkö hänet huomiotta, tehdäänkö myöhästymisestä ”numero” vai onko vastaanotto tervetulleeksi toivottava, ystävällinen ja lämmin? Toki myöhästymisiin tulee puuttua, mutta sen keskustelun paikka on sitten kahden kesken, rakentavasti ja myöhästymisen syihin pureutuen. Se, että myöhästymisiin puututaan ja oppijan perään kysellään, jos häntä ei koulussa näy, on yksi osa kohtaamista ja viestiä oppijalle päin, että hänestä välitetään ja ollaan kiinnostuneita.
Moikkaamisella ja kuulumisten kysymisellä on valtava vaikutus merkityksellisyyden tunteen rakentamisessa. Tällä näkyväksi tulemisella on myös vaikutusta siihen, miten oppija kiinnittyy oppilaitokseen ja opintoihin. Ryhmän yhteisten huomenien ja tervetulotoivotusten lisäksi on tärkeää kohdata myös yksilöllisesti. Näppäriä ja vain vähän aikaa vieviä tapoja tähän on esim. kuulumisten ja fiilisten tsekkaaminen oppitunnin tai päivän alussa vaikkapa värikoodin tai emojien avulla. Toisaalta opettaja voi kohdata oppijan sillä aikaa, kun ryhmällä on vuorossa itsenäistä työtä, kierrellessä oppijoiden joukossa ja pysähtyessä tuolloin antamaan esim. hyvää palautetta työskentelystä. Tai vaikka huomatessaan oppijan väsymyksen pysähtyä kysymään, ovatko yöunet jostain syystä jääneet vähälle ja tsemppaamaan, sekä antamaan hyvää palautetta siitä, että hän on silti jaksanut tulla kouluun ja on saanut tehtäviäkin tehtyä… Pieniä juttuja, mutta tärkeitä merkityksellisyyden kokemuksia oppijalle.
Turvallisuuden tunne rakentuu edellä mainittujen tervetulleeksi toivottamisen ja kuulumisten kyselyn lisäksi avoimuuden, selkeyden ja struktuurin avulla. Kun oppija tietää, mitä häneltä odotetaan ja mitä tapahtuu, jos ei tee sitä mitä odotetaan, ollaan jo melko hyvässä tilanteessa. Monesti oppija saattaa olla ihan hukassa opintojensa suhteen, koska hän ei esim. tiedä miltä alustalta tehtävät löytyvät tai mihin alustalle ne pitäisi palauttaa, tai oppijalla saattaa olla puutteita digitaidoissa ja siksi tehtävien tekeminen on hänelle haastavaa. Toisaalta haastavuutta voi lisätä myös se, että me opetusalan ammattilaiset oletamme, että oppija tietää, miten tulisi toimia, mutta todellisuus saattaa olla se, että hänellä ei ole hajuakaan asiasta. Liian monta kertaa olen ollut tilanteessa, jossa me ammattilaiset olemme tahoillamme pohtineet oppijaan liittyvää haastetta jo pitkään sen sijaan, että olisimme ottaneet hänet ajoissa pohdintaan mukaan. Olemme ehkä olettaneet, että oppija kyllä tietää missä mennään, vaikka asian vakavuus saattaakin tulla hänelle täysin yllätyksenä. Asioiden, tavoitteiden, odotusten ja seuraamusten avaaminen ja niiden kertaaminen ovat tärkeitä asioita, näin vältytään väärinkäsityksiltä ja luodaan turvallista oppimisympäristöä.
Kohtaamalla, näkemällä, kysymällä kuulumisia, välttämällä tekemästä oletuksia ja ottamalla oppija mukaan toimijaksi oman opiskeluarkensa keskiöön, luomme pohjaa onnistuneelle oppimiselle ja oppilaitokseen kiinnittymiselle. Joku viisas on joskus sanonut: ”What you focus on will grow”, tällä ajatuksella, hyvän huomaten on pienin askelin helppo lähteä rakentamaan kohtaamisen ulottuvuuksia pedagogiikkaan.
Alun lainaus on Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen yliopistolehtorin KT Katja Sutelan ”Näkyväksi tekemisen taito”-kirjan mainoksesta. Tuon mainospätkän luettuani ajattelin: vau, nyt ollaan asian ytimessä, haluan tietää lisää ja aion saada tuon kirjan pikimmiten luettavakseni.
(*oppijalla tarkoitamme tässä artikkelissa sekä oppilasta että opiskelijaa)
