PoluillakohtaamistenSain ystävältäni kesälukemiseksi lainaan Maaret Kallion kirjan ”Voimana toivo”. Asettauduin terassille leppoisasti jäillä höystetyn minttuteen kera ja toivoin saavani kevyttä lukemista kivana, aurinkoisena kesäpäivänä. Pihapuut humisivat ja tuulikello lauloi heleästi tuulessa. Ilmassa oli toivoa, kuten toivoa saattoi.
Kirja sai aikaan suuria tunteita, karvaita muistoja, onnen kyyneliä koetuista hetkistä ja elämän suurista opeista. Se oli kuin aikamatka omaan elämään. Makustelin kirjaa yhtenä päivänä, jäin pohtimaan sisältöjä ja jatkoin toisena. Nauroin ääneen, hymisin oivalluksista ja huokailin elämän paradoksaalisuudesta. Asiat muhivat ja kehittyivät mielessäni lomapäivien aikana… Oivallukset ja ajatukset paranivat kuin viini vanhetessaan. Pian taas muistin kirjan, tunnustelin tunnetilaani ja löysin itseni kirjan parista – vuorostaan tippa silmäkulmassani. Huomasin mm. lukiessani sen, että asioiden itsestäänselvyytenä pitäminen tuntuu elämässä helpolta, kyky huomata arjen arvokkuus ja kyky nähdä elämää läheltä omilla ”elämän lukulaseilla” on erityisen vaikeaa. Miksi arjen asioita lähellä ei huomaa? Miksi asioita arvostaa vasta, kun ne ovat kauempana?
Maaret Kallio:
Joskus ihmiset ovat liian lähellä ollakseen nähtävillä
Kirjaa lukeissani nousi hyvin monenlaisia ajatuksia, mutta suurimpana sisältönä kirjassa kolahti itselleni kohta, jossa kerrottiin asioiden itsestäänselvyytenä pitämisestä omassa elämässämme. Kirja ei ollut kevyttä kesälukemista, mutta se oli kaiken sen voimauttavan prosessoinnin ja toivon viriämisen arvoista. Se muistutti tunteiden, oman toimijuuden tärkeydestä, avuttomuuden luonnollisuudesta ja toisten tärkeästä roolista jokaisen meidän elämässämme. Synnymme yksin ja lähdemme yksin, kuitenkin siihen väliin mahtuu rikas ja elämänmakuinen elämä, joka on tehty koettavaksi ja opittavaksi.
Jokainen haluaa yhteyttä jossain vaiheessa elämää, tulla kohdatuksi ja huomatuksi. Kaipuu toisen ihmisen luokse, tarve tulla nähdyksi kokonaisena elää meissä lähtemättömästi. Ihan kaikissa. Kuitenkin joskus pidämme toisten läsnäoloa tai arjen kohtaamisia vähäpätöisinä tai emme arvosta mitä koemme. Arki tuntuu harmaalta puurolta ja samanlaiselta päivästä toiseen. Arjen harmaudessa kasvaa kuitenkin siemen, jonka usein unohdamme. Siemen elämän arvokkuudesta ja arjen kauneudesta. Miksi aina tarvitsee hukata arvokas arki, jotta vasta ymmärrämme sen tärkeyden? Voivottelemme pettyneinä ja surullisina jälkikäteen menetettyä muistoa, hetkeä tai tilaisuutta.
Maaret Kallio:
Tavallinen elämä on paratiisi, jonka tunnistaa paratiisiksi vasta sitten, kun sen menettää.
Muistetaan vaalia arvokasta arkea, kohdata, olla läsnä, tuntea ilot ja surut sekä kiittää jokaisesta hetkestä minkä saamme kokea. Usein ihmiset eivät jää elämän viimeisillä hetkillä suremaan epäonnistumisia, vaan siitä etteivät ole uskaltaneet kohdata ja tuntea aidosti, olla läsnä läheisten kanssa ja kertoa kuinka tärkeitä he ovat. Kohdataan pelkomme, antaudutaan elämän vietäväksi. Koetaan aidosti arjen harmaus ja vietetään aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat meille tärkeitä. Herätellään itsemme huomaamaan jo olemassa oleva hyvä, se arjen paratiisi lähellämme. Kaivetaan elämän lukulasimme kiitollisina ja katsotaan ihan lähelle. Mitä sinä näet omien lukulasiesi läpi?
