PoluillakohtaamistenMikä tekee ihmisestä arvokkaan? Miten arvotat vastaantulijan? Löytyykö arvo kohtaamistaidoista, kyvystä olla kaikille ystävällinen tai kyvystä kohdella toista kuin itseään parhaimpana päivänä? Vai jopa statuksesta tai ehkäpä vähän mediaseksikkäästä ammatista?
”Ohhoh, meidän Pekka on kuule löytänyt itselleen uuden tyttöystävän. Ette ikinä arvaa, se on kuulkaas lääkärisnaisia…” tuumasi mummo sukulaisilleen juhlissa, kuullessaan pojanpoikansa seurustelevan lääkärin kanssa. Mummon ilme oli kirkas ja ylpeä, ikisinkku-Pekankin status nousi mummon silmissä hetkessä. Vaikka Pekan elämä on ollut aina arvokasta ja hyvää hänen mielestään, myös sinkkuna. Niin, pistää miettimään, että onko Pekan elämä nyt arvokkaampaa kuin ennen? Mikä on sinun arvokkuuden mittasi vaikka uuden ihmisen kohtaamisessa? Ja pitääkö sellainen olla?
Itse olen pohtinut ihmisten, asioiden ja maailman arvottamista viime aikoina paljon. Onko ihmisellä luontainen tarve arvottaa maailmaa, muita ihmisiä ja itseään? Millaiset silmälasit sinä valitset katsoessasi ympärillesi? Arvottamattomat vai arvottavat?
Olen huomannut, että tutustuessaan uuteen ihmiseen arvo mitataan usein menestyksen, koulutustason tai muutoin ulkoisen habituksen perusteella. Miksi? Saako toisen arvokkuus omissa silmissä itsensäkin tuntemaan arvokkaammalta ja tärkeämmältä? Sillä tunnenhan minä hänet ja hän antoi minulle arvokasta aikaansa. Niin. Voin kertoa hänen olevan tuttuni. Tällöin saa itsekin tuttavan menestyksestä ehkä pienen siivun omaan statukseen. Mutta mitä se kertoo silloin minusta, omista arvoistani ja arvostani itseäni kohtaan? Eikö sellainen ole arvokas ihminen, jonka seurassa tunnen vain oloni mukavaksi, oli status tai koulutus mikä hyvänsä?
Voisimmeko kokeilla seuraavan kerran uuden ihmisen tavatessamme kohdata hänet vain ja aitona ihmisenä siinä hetkessä, avoimella ja lempeällä mielellä? Ottamatta kantaa onko hän millainen: hyvä, paha, rikas, köyhä tai kaunis ehkä jopa vähän isonenäinenkin minun mielestäni. Havainnoisi hetkeä ja tilannetta, itseään. Kääntäisi katseen itseensä ja toisi mukaan lempeän suhtautumisen hetkeen tai omiin, itsestä nouseviin tuntemuksiin ihmisestä tai omista tunteistaan.
Meidän ei tarvitse tietää heti kaikkea, ottaa kantaa, arvottaa tai arvostella, voimme avautua joka päivä katsomaan asioita uusin silmin. Kuin pieni lapsi, aidosti asiat ja ihmiset kohdaten, ja aloittelijan mielellä. Se saattaa olla vaikeaa, mutta maksaa vaivan. Tietoisuustaitojen säännöllisellä harjoittelulla voi kasvattaa tutkimusten mukaan esim. mielentyyneyttä, myötätuntoisuutta sekä jopa lisätä onnellisuuden kokemustamme. (Koistinen ja Konttinen 2021, Onnellisuutta läsnäololla). Jos päätät kokeilla, kerrothan kuinka onnistuit ja miltä se tuntui. Arvottamatta oliko kokemus huono vai hyvä. Kokeillaanko yhdessä?
Tätähän sitä lapsillekin yrittää opettaa, ettei arvostella koulukaveria varallisuuden tai ulkonäin perusteella. Ja kiitos, kyllä kokeilen kohtaamista ilman arvottamatta.
Silloin, kun lapset oli pieniä ja käytiin MLL:n perhekahvilassa, kaikki äidit oli ”vain” äitejä, ilman statuksia. Se oli kohtaamista ilman tietämystä toisen ammatista tms.
Hei Salanimi, kiitos kommentistasi! Hienoa että olet valmis kokeilemaan käytännössä kuinka kohtaaminen arvottamatta onnistuu. Kerrothan ihmeessä millaisia kokemuksia siitä saat jatkossakin ja miltä sen sitten tuntui. Itse koen pääseväni siinä kuin syvemmälle ihmisyyteen, suoraan persoonan ytimeen, ilman että tietää statuksesta mitään. Ihanan tasa-arvoista ja vapauttavaa kohtaamista. On kyllä niin hyvä olla joskus ”vain” äiti tai hymyilevä nainen. Kivoja kohtaamisia sinulle!