PoluillakohtaamistenOlipa melkoinen talvilomaviikko, huh. Usein sitä toivoo sinisilmäisesti lomaa odottaessa, että saisipa vaikka rentoutua arjen haasteista, tehdä jotain erilaista kuin yleensä, ehkä levätä tai nauttia, pikkasen vaikka herkutella. Lomaa kun odotetaan pitkään ja hartaasti. Harva toivoo, että tulisipa silloin kipeäksi, ei söisi viikolla tuskin mitään, kuulisi shokkina kahden rakkaan ystävän vakavista sairastumisista tai kohtaisi pelkoa, vihaa ja tuhoa maailmalta. Mutta arjen pysäytykset tulevat usein myös tarpeeseen. ”Sitä ei saa mitä haluaa, vaan sitä mitä tarvitsee”, on joskus joku viisas sanonut. Olenkin pohtinut näin jälkikäteen, että olen varmasti saanut juuri sitä mitä tarvitsinkin. On ollut aikaa pinota prioriteetit oikeaan järjestykseen ja pohtia, miten minä voin auttaa toista tuskassa. Voisinko siinä olla minä ja mitä minä silloin tarvitsisin? Mitä minä voin tästä oppia?
”Kohtaaminen tuo lämpöä ja valoa, sekä tekee elämästä elämisen arvoista. Kohtaaminen on taito, jota voimme myös harjoitella ja kehittyä siinä.”
Anneli Luoma-Kuikka 2020
Sydänliiton artikkelissa ”Toisen kohtaamisesta iloa ja voimaa” kehittämispäällikkö Luoma-Kuikka nostaa esiin tärkeän kohtaamisen elementin, molemminpuolisen vuorovaikutuksen. Itse jäin pohtimaan tätä asiaa enemmänkin mielessäni viimeviikkoni kohtaamisissa. Kohtasin monenlaisia tunteita ja viikko olikin kokonaisuudessa melkoista tunnemylläkkää: yllätystä, surua, tuskaa, iloa, kiitollisuutta ja lämpöäkin… Luulin auttavani toista hädässä, olin läsnä ja valoin toivoa, mutta huomasin saaneeni itse ainakin yhtä paljon arvokasta oppia, ehkä jopa enemmän. Kun molemminpuolinen vuorovaikutus toimii, ja löytyy vielä ripaus toivolla kuorrutettua huumoria, surustakin voi kasvaa yhteistyöllä kaunis huumorinkukka ja säkenöivä toivonkipinä. ”Ehkei tämä vielä tässä ollutkaan, ei anneta periksi ystävä. Me taistellaan. Oon rinnallasi.” Yllätyin asiasta, koska luulin alkuun olevani tuskassa ja surussa vahvempi eli tukija, mutta olinkin samalla myös isosti altavastaajana eli tuettava. Myöntäessä itselleen ja toiselle, ettei polvet pidä asian edessä, eikä tarvitsekaan. Tällöin riittää läsnäolo. Sanoilla ei ole merkitystä. Tukijasta tuli tuettava.
Se tunne, jonka sain takaisin piristävistä vastaviesteistä, läpimästä vuorovaikutuksesta, voimaantuneista sanoista ja huumorista, joka lähti viriämään tuskan keskellä, sille ei ole sanoja. Tunne, että saat auttaa aidosti ihmistä olemalla siinä ja huomaat sen auttaneen, edes hetkeksi. Hän on auttanut samalla myös minua omalla läsnäolollaan, aidon kohtaamisen positiivisella voimalla. Se on asia, jota ei voi rahalla saada.
Jäin samalla miettimään vielä viimeviikolla kohtaamaani lämmintä vuorovaikutuksen tunnetta, että joku pitää sinua niin arvokkaana, että on läsnä kanssasi ja antaa aikaansa pyyteettömästi juuri sinulle, ilman kiirettä. Kohtaa, kuuntelee ja pitää seuraasi niin tärkeänä, että antaa sille aidon läsnäolonsa. Ne on niitä ilon pisaroita ja onnen hetkiä, aidon vuorovaikutuksen helmiä ja ihania kohtaamisia. Ne kun saisi purkkiin ja niitä voisi poimia haasteellisina päivinä piristykseen. Se menee sydämeen ja takaisin.
Olisiko minulla ollut aikaa todella miettiä näitä asioita keskellä touhukkainta työviikkoa? Tuskin, ainakaan tällä intensiteetillä. Talvilomaviikkoni on ollut aktiivista kohtaamisen harjoittelua, suruineen ja onneksi myös lopuksi ihanine iloineen ja pienine onnenhetkineen, lämpimine kohtaamisineen ja sydämen läikkeineen.
Olen tämän viikon aikana oppinut enemmän tunteiden kohtaamisesta, aidosta läsnäolosta ja hetkessä elämisestä, surevan tukemisesta ja ilon pisaroiden tuntumisesta sydämessä asti, kuin viimeisen vuoteni aikana. Tunnistin viikon aikana useamman tilanteen, jossa kohtasin aidosti toisen. Kehitin aidosti kohtaamisen taitojani ja ymmärsin, kuinka paljon surujen ja ilojen jakaminen sekä toisen aito kohtaaminen ja aidosti tunteminen toista voi auttaa, mutta myös itseäni. Oletko sinä kokenut joskus samoin?
Toivonkin aidosti sydämestäni, että hekin tunsivat samoin. Ilossa, onnessa ja surussakin. Kiitos kaikki te ihanat ja tärkeät ihmiset, jotka olitte viikossani mukana. Teitte siitä aidon ja elämänmaikuisen viikon, jota en unohda koskaan. Opin paljon, toivottavasti myös te saitte tunteen – sydämeen ja takaisin.
